lauantai 10. tammikuuta 2009

Torstai 3.10 Kotimaani ompi Suomi

Ruska oli ilmasta käsin kaunista katsottavaa. Odotin jo innolla koska pääsen näkemään perheeni. Vielä suukot ja heipat muutamalle kanssamatkustajalle ja sitten...Lentokentällä iski kulttuurishokki! Matkalaukkuhihnan jälkeen kukaan ei enää auttanut n. 50 kg matkatavaroideni kanssa. Kukaan ei enää hakenut katsekontaktia eikä hymyillyt minulle, saati että olisi tervehtinyt tai vaihtanut pari sanaa kanssani. Ympärilläni oli yhtäkkiä kovin suuri vapaa vyöhyke. Ymmärsin nyt mitä moni afrikkalainen maahanmuuttaja oli yrittänyt minulle kertoa maahan saapumispäivän totaalisesta yksinäisyyden tunteesta.

Lisäksi matkalaukkuni haisi kymmenien metrien päähän härskille voille joka oli valunut laukkuun. Raahauduin tavaroineni taksiin. Tikkurilan asemalla jäin 50 metrin päähän lipun myynnistä laukkupinoni kanssa. Suomalaisella sisulla raahasin ne mukanani kuulemaan että juna on loppuunmyyty. Päätin mennä sillä ilman paikkalippua. Raiteelle pääsy oli oma taiteenlajinsa, sillä ensin piti mennä portaat alas että pääsi hissillä raiteille. Sitkeiden yritysten jälkeen löysin kantajia laukuilleni. Junaan sain kuitenkin nostella ne yksin ihmisten rynniessä ohitse.

Kotiin oli ihana palata, olihan siellä perhe odottamassa. Useampi viikko meni matkarasituksesta toipuessa ja muistoja makustellessa. Alkoi tiivis yhteydenpito Etiopiaan sähköpostin välityksellä ja perhekin innostui ajatuksesta että lähdettäisiin jo tulevana kesänä yhdessä uudelle matkalle. Erityisen innokkaasti matkaa odottaa Etiopiassa syntynyt kuopuksemme. Hän aikoo syödä siellä joka päivä inzeraa ja wottia ja tanssia guraginjaa toisten poikien kanssa :)

Torstai 2.10 Hyvästit

Viimeinen aamu Debre Zeitissä ja itse asiassa koko Etiopiassa...kymmeltä pihaan kaarsi pikkubussillinen ystäviäni jotka olivat tulleet minua saattamaan viimeisen päivän ajaksi. Olin hämmästynyt miten monta ihmistä oli jättänyt työpäivän väliin vuokseni, luulin että vain ne ketkä ovat vapaalla voisivat tulla saatille. Olin tilannut heille suomalaisen lähtölounaan, uunikanaa ja riisiä, salaattia, sämpylöitä ja voita sekä vispipuuroa maidon kera. Haarukka ja veitsi eivät oikein meinanneet pysyä heidän kädessä kun olivat tottuneet käsin syömään. Ruoka hävisi lautaselta samaa tahtia kuin keskivertosuomalaisella kiinalaisia puikkoja käyttäen ; ) Vispipuuro oli useimpien mielestä kammottavaa liisteriä, mutta yksi mies nimeltä Tilahun tykkäsi siitä kovin ja söi toistenkin edestä. Puolukoita ei Etiopiassa ole saatavilla, mutta viereisellä pellolla kasvatetusta Hibiskus kukan kuivatuista terälehdistä saa todella hyvää vispipuuroa jota ei juuri aidosta erota.

Tie Addikseen oli tavallistakin ruuhkaisempi ja totesin jo alkumetreillä että viimeisen päivän aikatauluun ei mahdu kuin murto-osa suunnitellusta. Perhevierailu Akakissa kutistui alle puoleen tuntiin. Sain kuljetettavaksi etiopialaista maustevoita, giveä. Sen haju on tosi voimakas ja vähän härski. Suomessa asuvat etiopialaiset arvostavat tätä tuliaista joka tekee monesta ruuasta aidon makuisen. Toki sitä valmistuu suomalaisissakin keittiöissä, mutta makua ei saa samanlaiseksi.




Addiksessa kävin vielä Interpedian toimistolla tapaamassa johtaja Ato Tedlaa. Olin ruuhkasta johtuen kaksi tuntia myöhässä aikataulusta joten tapaamisemme oli lyhyt. Kävimme läpi kulunutta kahta viikkoa. Helenille oli vaikea jättää hyvästit sillä viihdyimme toistemme seurassa todella hyvin ja olimme viettäneet paljon aikaa yhdessä asioita jakaen. Itkuhan siinä pääsi molemmilta. Alakulo tarttui koko seurueeseen mutta yritimme pitää tunnelmaa yllä musiikin avulla. Minusta pidettiin hyvää huolta viimeiseen asti. Illan kuluessa seurueemme vain kasvoi. Ystävät istuivat vuoronperään vieressäni ja pitivät kiinni kädestäni. Suunnistimme Shiromedalle, kulttuurivaatteita myyvälle markkinakadulle josta ostin itselleni kahdet upeat kulttuurivaatteet. Tapasimme vielä pikaisesti yhden ystävän jonka luona olimme lounastaneet edellisenä sunnuntaina. Sain häneltä pussillisen dabo koloja, etiopialaisia naposteltavia. Lupasin toimittaa niistä puolet hänen Suomessa asuvalle pojalleen.

Niin oli yhtäkkiä päivä ohitse. Etsiskelimme ravintolaa tovin ja päädyimme varsin upeaan paikkaan jossa oli tasokkaat tanssi- ja draamaesitykset. Sisustus oli perinteinen, kuvassa näkyy kaksi punottua inzerapöytää jonka pohjalla on peltitarjotin. Inzera lettu oli koko tarjottimen kokoinen. Sen päälle tuotiin paistettua lihaa ja maissintähkiä, izerarullia yms. Minulle ja parille läheisimmiksi käyneistä ystävistäni ruoka ei oikein maistunut kyyneleitä nieleskellessä. Kaikki halusivat syöttää minua, laitoin itse ehkä vain kaksi suupalaa suuhuni. Montakohan "this is the last one for you Eva" palasta söinkään... Syötin myös itse jokaista vuorollaan. Enpä olisi ensimäisinä päivinä uskonut sen käyvän niin luontevasti. Harjoitus tekee mestarin...



Olimme kentällä vasta kymmenen aikoihin illalla. Lentokentän seutu ei ole yöllä niitä turvallisimpia, joten menimme ripeästi sisään. Jouduimme menemään eri ovista ja lisäksi sisään pääsivät vain ne kenellä oli henkilöpaperit mukana. Lähtöselvityksen jälkeen pääsin vielä hyvästelemään ystäväni. Kymmeniä suukkoja poskille, olkapäille ja kaulaan...Kauniita sanoja ja lupauksia kirjeistä ja jälleen näkemisestä. Kyyneleitä niin paljon että paidan rinnukset olivat märkänä...Olin kokenut heidän kanssaan niin paljon vaikka ajallisesti olimme olleet yhdessä vain hetken. Matka oli ollut kaikin tavoin onnistunut ja odotukset olivat ylittyneet monin kertaisesti. Mieli oli kiitollinen.
Lentokone oli täynnä Etiopian somaleja jotka ovat muslimeja ja olivat olleet ramadanin loppua juhlistamassa. Suurin osa heistä asui Yhdysvalloissa, mutta osa Suomessa. Jotkut olivat jopa asuneet kotikaupungissani Kajaanissa. Mukavaa juttuseuraa oli tarjolla joka puolella. Kahden viikon ajalta kertynyt univelka pakotti silmät kiinni lähes koko lennon ajaksi. Vaivoin pysyin hereillä tarjoilujen ajan. Turkish Airlinen palvelu ja tarjottavat olivat ensiluokkaisia ja tällä kertaa konekin oli uusi ja hieno.

Keskiviikko 1.10 Toisella käynnillä Debren Aderassa

Valvotun yön ja 2½ tunnin automatkan jälkeen söin vähän aamupalaa ja nukuin. Tutustuin Fida Internationalin toimintaan ja ruokailin lähetystyöntekijöiden kanssa. Olin mukana heidän työharjoittelijan pitämällä vammaisten lasten kuntoutusvastaanotolla. Ohjasimme yhdessä lasten äitejä passiivisen liikehoidon toteuttamisessa, sillä molemmilla lapsista oli toispuolihalvaus. Äidit olivat onnellisia kaikesta saamastaan tuesta, sillä lapsilla ei ollut aiemmin ollut minkäänlaista kuntoutusta. Vammaisten asema onkin Etiopiassa heikko kuntoutus ja erityisopetusjärjestelyjen puuttuessa.

Neljän jälkeen Aderan lastenkodin tulkki tuli hakemaan minua hevostaksilla toiselle käynnilleni jossa tapasin iltahoitajat. Hän oli vähän myöhässä joten käynnistä tuli todella pikainen jotta ennättäisimme ennen pimeää takaisin. Aurinko alkoi kuitenkin jo painua vuorten taa ennen kuin hevostaksi pääsi perille. Pimenevässä illassa olo tuntui suojattomalta. Yksi uhkaavan tuntuinen tilanne oli vain vähän ennen Fidan portteja kun kolmen nuoren miehen joukko lähestyi ilkeän näköisenä hevospeliämme. Miehet kuitenkin muuttivat suuntaa ja ajurikin huokaisi helpotuksesta.

torstai 8. tammikuuta 2009

Tiistai 30.9 Nazretissa ja Sebetassa

Edellisellä viikolla minulle kerrottiin että muslimit juhlivat joko maanantaina, tiistaina tai keskiviikkona Ramadan paastokuukauden loppumista. Noin puolet Etiopian väestöstä on muslimeja, joten päivä on kansallinen vapaapäivä kaikilla ja kaikki toimistot ja kaupat kiinni. Maanantai iltana klo 21 vartijat tulivat kertomaan, että vapaapäiväksi on varmistunut tiistai. Niinpä tein yön aikana pikaiset vapaapäivän suunnitelmat. Lähdin uuden ystäväni Biruck'n kanssa aamulla naapurikaupunkiin Nazretiin hänen appivanhempiensa luona kyläilemään. Matka taittui reittitaksilla savannin halki kulkevaa maantietä n. kahdessa tunnissa. Tie oli hyvässä kunnossa eikä ruuhkaa ollut - mitä nyt karjaa ja ihmisiä oli välillä tien tukkona. Näkymät olivat kuin luontodokkarista, vain norsut ja leijonat puuttuivat ; ) Maisema oli tasaista ruohokenttää, piikkipensaita ja akaasiapuita siellä täällä. Vuoret kohosivat kauempana. Ohitimme muutaman kylän ja siellä täällä näin ensimmäistä kertaa myös perinteisiä savimajoja. Matka oli aika hiostava sillä olimme menossa kohti kuumempaa seutua.

Perillä Nazretissa oli n 40 astetta lämmintä joten autosta nouseminen ei tuonut helpotusta kuumuuteen! Aurinkoisena päivänä ei tullut sateenvarjokaan mukaan, jota etiopialaiset yleisesti käyttävät auringon paahteelta suojautumiseen. Onneksi matka Teshomen talolle oli lyhyt ja talo ihanan viileä. Talon ulkopuolella kadulla oli aaseja ja komeasarvisia afrikan lehmiä myytävänä. Levähdimme virvokkeiden kera ja sitten lähdimme läheisen hotellin ravintolaan syömään. Täytyy sanoa että Doro Wot eli kanakastike oli parasta mitä olen koskaan saanut! Onneksi etiopiassa on kohteliasta syödä paljon ja vähän vielä sen päälle, ettei tarvinnut hävetä ahneuttaan ;)


Halusin päästä Addikseen ennen pimeän tuloa, joten syönnin jälkeen lähdimme matkaan. Ajoimme taksien lähtöpaikalle mopoauto taksilla. Kyyti oli sen verran hurjaa että päätin tyytyä jatkossa hevospeliin. Se oli kuitenkin vain esimakua tulevalle taksimatkalle Addikseen. Kuskilla oli jo lähtövaiheessa jotain ongelmia poliisin kanssa, josta hän selvisi ilmeisesti rahalla. Kuski oli vähän pilvessä olevan näköinen, liekö painanut pitkää päivää khat huumetta pureskelemalla. Kaasujalka oli raskas ja riskillä mentiin ohi kaikesta mitä eteen tuli, oli tiellä tilaa tai ei! Biruck kysyi monta kertaa voinko hyvin ja vihdoin sanoin etten todellakaan voi koska kuski vaarantaa koko autolastillisen hengen kaahailullaan. Biruck käänsi puheeni amharaksi ja kuski löysäsi hieman. Silti olimme kaksi kertaa aivan sekunnin, parin päässä kuolemasta. Silloin alkoivat muutkin kyytiläiset hermostua. Kuski pyysi minulta anteeksi virhearvioitaan ja ajoi viimeisen tunnin ajan rauhallisesti.

Addikseen päästyämme olin aivan poikki jännittämisestä. Matkani jatkui tutulla rauhallisella taksilla toisen ystäväporukan kanssa jälleen Sebetaan. Perille päästyämme peseydyin ja sitten lähdimme isolla joukolla läheiseen baariin limpparille. Koska oli viimeinen iltani Sebetassa, minulle annettiin oikeus päättää illan kulusta ja kaikesta mitä tehdään. Tilasin kaikille ruokaa ja lasilliset paikallista punaviiniä joka on muuten todella erikoisen makuista.

Illasta tuli todella hauska. Kiusoittelimme toisiamme, vertailimme kulttuureja ja nauroimme niin että vedet tulvivat silmistä. Kaksi seurueemme miehistä olivat varsinaisia laulumestareita joten he saivat laulaa minulle läksiäislauluja. Tuttuihin sävelmiin he kehittivät vähän omat sanoitukset mikä sai porukan ihan villiksi ; ) Ja kaikki olivat tietysti mukana taputtamalla ja laulamalla joitain osioita mukana. Pelasimme myös eräänlaista totuuspeliä, jossa kukin sai kaksi kysymystä johon oli vastattava rehellisesti. Kaikki vannoivat kämmeneeni ristinmerkin sormella piirtäen puhuvansa totta. Sinä iltana puhuttiin asioista joista olitiin tätä ennen vaiettu kuten rakkausasioista jotka ovat Etiopiassa salaisia. Keskustelusta tulikin pitkä ja olimme kotona vasta yöllä. Vakavat keskustelunaiheet ja lähestyvä Suomeen lähtöni viritti tunnelman vähän surumieliseksi. Loppuyö kului elämän nurjia puolia ruopatessa ja maailmaa parantaessa. Nukuimme vain pari tuntia kun aamu alkoi valjeta ja oli aika lähteä kohti Addista. Haikein mielin hyvästelin Sebetan vuoret.

Maanantai 29.9 Adera Children's Home, Debre Zeit



Majapaikkani Debressä oli suomalaisen lähetys- ja kehitysyhteistyöjärjestön Fidan vierastalossa joka tunnetaan kaupungissa nimellä Betelehem (nimi äänne asussaan). Paikalla sijaitsi aiemmin saman niminen lastenkoti. Sen entiset tilat palvelevat nyt toimistorakennuksina, vierastalona sekä työkeskuksena. Majapaikkana Fidan Betelehem on ruuhkaisen Addiksen jälkeen kuin paratiisi! Aidatulla ja vartioidulla alueella on hyvin hoidettu puutarha sekä erinomainen ruoka jonka raaka-aineet ovat enimmäkseen omaa tuotantoa. Fida on siirtynyt lastenkotitoiminnasta koko perheen kokonaisvaltaiseen sosiaaliseen tukemiseen. Heidän antaman avun ansiosta lapset voivat kasvaa ja käydä koulua omissa perheissään. Köyhät perheet saavat pientä taloudellista avustusta sekä ohjausta terveyteen liittyvissä asioissa. Tarpeen mukaan myös kotia voidaan saneerata. Tuki on vastikkeellista siten että jonkun perheen jäsenistä tulee antaa työpanos Fidalle esim. puutarhan hoidossa tai vaikkapa mausteiden tekemisessä 4 tuntia viikossa. Työllä on avustettaville perheille myös suuri sosiaalinen ja kuntouttava merkitys. Yhdessä työntekijän kanssa pohditaan perheelle elinkeinoa niin etteivät he olisi kovin pitkään riippuvaisia avustuksista. Näin on moni perhe ponnistanut jaloilleen monin tavoin epätoivoisesta tilanteesta.

Fidan työntekijä Anu lähti viemään minua heti aamusta lastenkodille. Emme tienneet tarkkaa osoitetta emmekä saaneet puhelinyhteyttä neuvoa kysyäksemme. Anu kuitenkin tiesi millä suunnalla paikka sijaitsi ja arveli sen löytyvän kyselemällä. Aika monta kertaa saimme kysyä, sillä Etiopialainen mielellään neuvoo vaikkei tietäisi oikeaa vastausta. Niinpä meitä viittilöitiin milloin minnekin päin ; ) Lopulta nuori poika, ehkä 10-vuotias, hyppäsi kyytiimme ja neuvoi meidät perille.Minut ohjattiin lasten huoneeseen ja kerrottiin että johtaja ei ole paikalla mutta hän tulee myöhemmin. Vajaan tunnin kuluttua hän saapuikin. Tuonnempana minulle selvisi että hän oli odottanut minua saapuvaksi vasta seuraavana päivänä koska oli tulkinnut kalenteria väärin. Varminta olisi siis sopia tapaamiset etiopialaisen kalenterin mukaan...Nopeasti minulle valkeni ettei johtaja ennakkotiedoistani huolimatta ymmärtänyt, saati sitten puhunut, kovin hyvin englantia ja lastenhoitajat vielä vähemmän. Katsoin viisaammaksi palata majapaikkaani ja tulla takaisin tulkin kanssa. Yksi hoitajista lähti mukaani oppaaksi. Kävelimme pääkadun varteen josta nousimme reittitaksiin. Viimeisen reittiosuuden kuljimme hevoskyydillä sillä taksit kulkevat vain pääkatuja.





Söin lounasta suomalaisten lähettien kanssa. Perunamuusi ja jauhelihapihvit maistuivat taivaalliselle vaikka pidän myös kovasti etiopialaisesta ruuasta. Syötyämme sain "lainaksi" heidän työharjoittelijaansa tulkiksi ja lähdimme lastenkodille. Tällä välin myös johtaja oli hommannut paikalle tulkin joten nyt niitä oli ihan kaksi kappalein : ) Meille tarjottiin ruokaa jota kohteliaasti söimme vaikka vatsat olivat aivan täynnä. Myös kahvit keitettiin ja sen lomassa keskusteltiin mm. suomalaisesta adoptioprosessista, Suomesta ja talvesta sekä Suomen ja Etiopian välisistä kulttuurieroista. Vaippaopastus hoitui aika pikaisesti johtuen lastenkodin erilaisesta toimintakulttuurista. Lastenkodin tulkki saatteli meidät reittitaksilla lastenkodille illan jo alkaessa saapua. Meidän tuli olla perillä ennen pimeän tuloa turvallisuussyistä. Aurinko laskee illalla kuuden maissa, joten iltakyläily tarkoittaa automaattisesti yökylääkin. Ilmankos se on Etiopiassa niin suosittua, muutenhan ei ennättäisi koskaan tavata ystäviä.

sunnuntai 4. tammikuuta 2009

Pe 26.9 - Su 28.9 Meskel juhlaa kirkossa ja kokolla tanssien



Viikonloppu meni kuin siivillä kauniissa Sebetassa etiopialaisten ystävieni kotona. Perjantai oli Meskelin aatto ja kävimme kirkossa joka kesti useita tunteja. Tylsäksi ei kuitenkaan aika käynyt. Kirkon pihamaalle valui valkoisiin pukeutuneita ihmisiä yhä enenmmän illan pimetessä. Papit pitivät seremoniaansa johon liittyi nuorten kuoro ja valtavan suuret kirkkorummut. Kansa taputti, tanssi ja lauloi ja tunnelma oli mahtava. Loppupuolella sytytettiin kokko johon itse kukin oli saanut tuoda oman risukimppunsa - zippon. Kokko kaatui kesken kaiken, onneksi ennen sytyttämistään. Kirkon jälkeen söimme ihanaa ruokaa ja poltimme omaa kokkoa talon edustalla. Nuoret miehet lauloivat ja tanssivat kokon ympärillä ja vanhempi väki myhäili sivummalla. Etiopian lippu heilui milloin kenenkin tanssijan hartioilla. Tanssi jatkui sisällä talossa myöhään yöhön. Etiopian lippu kiersi edelleen vuoroin tanssijoiden joukossa ja sohvalla istujien polvilla. Tämä lippu oli nähnyt muutamat muutkin juhlat päätellen pienistä kipinän polttamista rei'istä ja tahroista. Pikkutunneilla lippu lahjoitettiin liikuttavin saatesanoin minulle Suomeen vietäväksi.







Lauantai aamuna lähdin ystävieni kanssa torille. Kerroin että haluan ostaa Addiksessa olevalle ystävälleni lampaan ja tarvitsisin apua jotta osaan ostaa parhaan mahdollisen. Oikeasti olin ostamassa sitä heille mutta eihän lahjaa voi etukäteen paljastaa ; ) Yritimme saada taksia torille mutta Meskel juhlasta johtuen se oli mahdotonta. Päätimme kävellä koska sinne ei ollut pitkä matka. Tosin aloin jo puolen tunnin kävelyn jälkeen miettiä että mitenkähän pitkä se "ihan tässä lähellä " tällä kertaa onkaan...Sattui onneksemme, että törmäsimme yhteen perheen pojista joka työskentelee taksikuskina. Hän lähti meitä torille viemään. Samassa meille selvisi että tori oli vaihtanut paikkaa eikä olisi ollut siellä päinkään minne olimme olleet matkalla. Paahtavan auringon vuoksi olin erittäin onnellinen saamastamme taksikyydistä. Sopiva lammas löytyi nopeasti ja maksoi vain 20 euroa. Jalat sidottiin yhteen ja lammas heivattiin taksin kyytiin. Matkalta noukittiin mukaan lisää kyytiläisiä lampaineen. Eläimellistä menoa taksin takapenkillä :) Kun pääsimme perille ilmoitin että en osaa oikein hoitaa lampaita joten he saavat pitää sen. Enpä olisi arvannut miten suuri ilo lampaasta oli. Se oli arvaamattoman arvostettu lahja ja erityisesti ihmeteltiin kuinka ulkomaalainen voi osata sellaisen lahjan antaa. No, enpä olisi itse osannutkaan, mutta tiedustelin sopivia etiopialaisia lahjoja Heleniltä ; )


Lammas jäi laiduntamaan pihalle ja mekin söimme vähän. Sitten lähdimme käymään Metassa - kansallispuistossa. Sinne lähdettiinkin isommalla joukolla ja joukko vain kasvoi kun poimimme matkan varrelta tuttuja kyytiin. Paikka oli uskomattoman kaunis vesiputouksineen ja kaikkialla kukkivine Meskel-kukka niittyineen. Paluumatkalla poikkesimme vielä limpparilla kauniissa puutarhassa.







Kotiin päästyämme alkoivat juhlavalmistelut. Ostamani lammas teurastettiin ja valmistettiin ruuaksi yhdessä vieraiden kanssa. Puutarhaan viriteltiin valot ja stereot ja huonekalut kannettiin ulos. Niin oli puutarhapartyt valmiina. Naapurista ja vähän kauempaakin oli tultu juhlimaan. Ruuan jälkeen pidettiin lyhyitä juhlapuheita ja syötiin kakkua ja tietysti kahvia. Myös nämä juhlat päättyivät tanssiin pikkutunneilla. Olin tosi väsynyt ja kuumissani. Päätin nukkua sohvalla sillä sängyssä oli useampi nukkuja ja niin ollen turhan kuuma. Sohvalla nukuttikin sikeästi, joskin siihen oli vaikea päästä sillä vieraan ei olisi sallittu nukkua siinä vaan sängyssä.







Sunnuntaina matkasimme Debre Zeitiin isolla saattajajoukolla. Minulle alkoi valjeta että Etiopiassa ei todellakaan kukaan ole yksin. Eipä minullakaan ollut mitään sitä vastaan. Olo oli isossa joukossa turvallinen ja hauskanpitoa riitti. Tällä erää olimme liikenteessä tilataksilla joka oli hienoin siihen saakka näkemistäni tällä matkalla. Poikkesimme Addiksessa vierailulla eräässä perheessä ja söin jälleen kerran tavattoman ihanaa Doro Wottia! Debressä kävimme kahvilassa ja tilasimme leivoksia kaikkia laatuja joita sitten syötimme toisillemme niin että kaikki saivat maistaa kaikkea. Hyvää oli!

Torstai 25.9 Letitystä ja kaatosadetta


Torstai päivä oli jälleen sateinen. Sateesta johtuen Helen oli myöhässä. Kun Etiopiassa sataa se voi todellakin lamauttaa kaiken toiminnan jota on Suomesta käsin vaikea ymmärtää. En ole koskaan kokenut vastaavaa. Aamupäivästä sade oli kuitenkin vielä kohtuullista ja pääsimme etenemään vaivattomasti.

Ensimmäiseksi suunnistimme kampaajalle sillä halusin lettikampauksen. Oma jääräpäinen suora tukkani osoittautui hiukan hankalaksi sähkö- ja vesikatkojen sattuessa joten ajattelin ottaa kuituletit. Etiopiassa ei ole lainkaan sopivaa näyttäytyä tukka miten sattuu joten letit olivat varma valinta... Olimme menossa Interpedian toimiston lähellä sijaitsevaan kampaamoon, mutta Helen ei sitten halunnutkaan viedä minua sinne. Hän oli sitä mieltä että paikka oli kallis ja samalla hinnalla teettäisi todella erinomaisen kampauksen toisessa paikassa aivan lähellä. Hmm...sana lähellä ei taida tarkoittaa Etiopiassa ihan samaa kuin meillä Suomessa. Matka kesti ehkä 45 minuuttia minibussilla eli reittitaksilla!

Kun vihdoin saavuimme kaiken jahkaamisen jälkeen perille, oli päivä jo pitkällä. Niinpä asiakkaita oli jonoksi asti. Kampaamossa oli iso huone jossa leikattiin ja suoristettiin hiuksia. Kuumat suoristusraudat sihisivät ja kiharat muuttuivat tikkusuoriksi. Toisessa huoneessa oli valtavia vesisaaveja. Syykin selvisi nopeasti, hiusten pesu suoritettiin siellä kannun avulla. Kolmannessa huoneessa tehtiin lettikampauksia. Minun luvattiin pääsevän käsittelyyn puolen tunnin kuluessa, mutta aikaa kului kuitenkin pari tuntia. Sen jälkeen kesti vielä puoli tuntia että olimme lähinnä elekielen avulla päässeet ymmärrykseen siitä millaisen kampauksen haluan. Helen oli kyllä ennen lähtöään selvittänyt mitä haluan mutta kukaan ei tuntunut tietävän asiasta mitään. Olin tietysti ainoa vaaleaihoinen koko kampaamossa ja jokaista liikettäni seurasi kymmenet silmäparit. Ensimmäistä kertaa tunsin oloni todella epämukavaksi. Tältä siis tuntuu afrikkalaisesta Suomessa...eipä ole kovin nasta tunne.

Henkilökuntaa kampaamossa oli runsaasti. Oli kampaajia ja heidän apulaisia, apulaisen apulaisia, työnjohtaja sekä laskuttaja joka kiersi merkkaamassa käytettyjen tarvikkeiden - kuten kuitujen määrän pieneen lippuseen. Ympärilläni hääri jopa neljä ihmistä ja lisäksi työnjohtaja oli parkkeerannut taakseni istumaan varmistaakseen että ulkomaalainen asiakas saa hyvää palvelua. Kokemuksen perusteella en ole ollenkaan varma onko kuninkaallisten elämä kovinkaan mukavaa kun on koko ajan kaarti ympärillä...2½ tuntia siinä vierähti. Onnekseni viereisessä tuolissa oli Amerikasta kotimaahan lomalle pistäytynyt etiopialainen joka puhui hyvää englantia. Hän tulkkasi toiveeni kampaajalle ja piti muutenkin seuraa. Lopputulos oli hieno ja hinta sisältäen työn, kuidut ja helmet vain n 8 euroa!!!!
Helen tuli minua hakemaan ja lähdimme paluumatkalle. Pysähdyimme kahvilassa leivokselle ja teelle. Teekupissa oli ihan liioittelematta puolet sokeria joten se jäi juomatta. Yhtäkkiä alkoi kaatosade ja tupa oli nopeasti ääriään myöten täynnä sadetta piteleviä ihmisiä. Kun sade ei näyttänyt taukoavan, lähdimme harppomaan sateessa reittitaksin pysäkille sillä meidän oli määrä mennä vielä illaksi Adera Children's Homeen. Matka kesti tällä kertaa 1½ tuntia sateesta johtuen. Parin sadan metrin kävelymatka pysäkiltä hotellille kasteli meidät sateenvarjoista huolimatta läpimäriksi. Kahlasimme puoleen sääreen saakka tulvavedessä jonka seassa lillui kaikkea mahdollista mitä en halunnut edes ajatella. Onneksi hotellilla tuli vettä ja vieläpä lämmintä sellaista! Kävimme suihkussa ja etsin Helenille jotain kuivaa ja lämmintä. Hän lainasi mieluusti Crocksejani joita olin onneksi ottanut useammat mukaan.
Sitten lähdimme Aderaan, reippaasti myöhässä aikataulusta ainakin kaksi tuntia. Asia ei tuntunut häiritsevän Heleniä joten minäkin ajattelin että maassa maan tavalla enkä stressannut sen enempi. Otimme pikkutaksin jonka kuskina oli vanha mies. Kun hän kuuli millä asialla olemme, hän lupasi jäädä maksutta odottamaan meitä vaikka sanoimme että meillä voi mennä pitkään. Ilta oli mukava. Meille oli järjestetty kahviseremonia lasten kanssa. Johtaja Zenebe kertoi että kahviseremonia on yleinen etiopialaisessa kodissa, mutta lastenkodin lapset pääsevät siitä harvoin osalliseksi. Tänään minulla oli kunnia jakaa tuo hetki lasten ja henkilökunnan kanssa. Jaoimme Difo dabon - juhlaleivän sekä Fendishan - Pop cornit. Hiilikeittimen savun tuoksu sekoittui tuoreen kahvin tuoksuun. Lapset istuivat huoneen seinustoilla kaikessa rauhassa hiljaa jutellen ja minua tuijotellen. Hekin tuntuivat nauttivan tunnelmasta. Juhlallisuuksien jälkeen tapasin iltavuorossa työskentelevät hoitajat infon ja perehdytyksen merkeissä. Ja kun oli kotiin lähdön aika, meitä todellakin oli odottamassa tämä herttainen taksikuski ja sanansa mukaisesti hän peri todella vähäisen summan keikasta!