Sunnuntai 21.9.

Sunnuntaina pääsin vierailemaan Addiksen toisella laidalla. Tämän perheen mies tuli minua tapaamaan jo ensimmäisenä iltana, ja nyt hän tuli minua taksilla hakemaan kotiinsa. Hän on töissä pankissa ja hänen vaimonsa hoitaa kotona kahta tytärtä. Menomatka kesti n. 40 minuuttia. Kauhukseni minun ei annettu maksaa matkaa. Minulle se olisi ollut halpa, mutta heidän rahassa kallis. Alkoi tuntua nololta, sillä minulla ei ollut mitenkään runsaat tuomiset ja aavistelin oikein että minua passattaisiin ja hemmoteltaisiin koko päivä! Söin kaksi erilaista ruokaa, join kahvia ja maistelin myös erikoisen makuista paikallista punaviiniä sekoitettuna Coca-Colaan! Varsin erikoinen yhdistelmä. Perheen kotiapulainen oli hautajaisissa, mutta apulaisen tytär oli jäänyt taloon avuksi. Hän jauhoi kahvinpavut ulkona huhmaressa.

He laittoivat kahvia hiilipannulla, jota ei sähkökatko pysäytä :) Bunna- eli kahviseremoniaan kuuluu suitsuke ja se on kaikenkaikkiaan hyvin rentouttavaa katsottavaa. Pikakahvia se ei ole, valmistus kestää varmasti yli tunnin. Kahvi on myös hyvää, vaikken koskaan juo kahvia Suomessa. Täällä se on pehmeää, ei yhtään kitkerää. Vähän niinkuin kuuma kaakao...Mielenkiintoinen yksityiskohta päivässä oli, kun Ortodoksi papiksi opiskeleva mies saapui valkoisissa kaavuissaan paikalle. Suutelimme hänen kädessä olevaa puista ristiä. Hän istui seuraamme ehkä tunniksi. Minulle kerrottiin, että hän kiertää "opetuslastensa" luona, hän on eräänlainen kummi, joka pitää huolta tietyistä seurakuntalaisista. Hän vierailee heidän luona säännöllisesti, opettaa ja ohjaa oikeaan. Hän oli oikein mukava, rento ja valovoimainen- selvästikkin tervetullut vieras. Kävimme mielenkiintoisia keskusteluja uskonnosta. Tulkkina toimi nuori mies, joka puhui erinomaisesti englantia. Hän oli perheen ystävä tai sukulainen ja kovin kiinnostunut Suomesta. Useiden muiden tapaan hän haaveili Amerikkaan muuttamisesta, mutta Suomikin kelpaisi paremman puutteessa.

Kotimatkalle lähtivät perheen pää ja hänen lankonsa saatille. Ei tullut kuuloonkaan että olisin lähtenyt yksin taksilla. Olinkin tästä oikein iloinen, sillä matkanteko jäi pimeään. Ja pimeällä ei ole kaikkein turvallisinta. Taksi lasahti kesken matkan, ja siinä sitä seistiin keskellä tietä. Startti temppuili ja rassaamisen jälkeenkin auto kulki vain kilometrin. Lopulta otimme toisen taksin. Ja jälleen, minun ei annettu maksaa...

Lauantai 20.9.

Muutaman tunnin yöunien jälkeen tunsin itseni virkeäksi. Haukoin henkeäni kun katselin kaunista vuorimaisemaa. Ilma oli lämmin ja ihmiset aurinkoisia. Sain hyvän huomenen toivotukset halausten ja poskisuudelmien kera. Kävimme aamupalan jälkeen läheisessä Ortodoksisessa kirkossa kävelyllä. Kuva on aivan kirkon läheltä. Talon väki kertoi käyvänsä kirkossa useita kertoja viikossa aamuisin, jotkut jopa joka päivä. Kirkon aamuloilotukseen yleensä heräsinkin. Ortodoksien lopettaessa muslimit jatkoivat, joten aamuisin oli mahdotonta nukkua vaikka yö olisi ollut miten lyhyt. Kirkon puutarhassa kaksi pikkutyttöä liimautui minuun kiinni. He suukottelivat taukoamatta käsiäni ja ihmettelivät vaaleaa väriäni. Ihastus oli molemminpuolista. Istuskelin tyttöjen kanssa kirkon puutarhassa ja leikin taputusleikkejä. Kamera oli heistä varsin hauska kapistus.

Puolen päivän aikoihin lähdimme Addikseen Merkatolle. Merkato on Afrikan, ellei koko maailman suurin markkinapaikka. Se oli ruuhkainen, pölyinen, mutainen ja sokkeloinen paikka. Sain kehotuksen riisua korut ja jättää kamerat pois matkasta. Mukaan lähti useita mieshenkilöitä Sebetasta turvamiehiksi, sillä alueella on paljon rikollisuutta. Jotkut käytävät olivat niin kapeita, että vähän tukevampi ihminen olisi jäänyt jumiin seinien väliin. Putiikit olivat tosi pieniä, niin että 2-3 ihmistä mahtui seisomaan kaupan lattialla. Ja ne kaikki olivat lattiasta kattoon täynnä tavaraa. Löysin upean Gabin, eli puuvillaisen neliskanttisen kaavun jota voi käyttää myös huopana nukkuessa. Tinkiminen vei aikaa ja välillä tipahdin kärryiltä ihan totaalisesti. Eräs myyjä ei suostunut tekemään kauppoja kanssamme koska tinkasimme liikaa. Tosiasiassa hän pyysi ryöstöhintaa. Sitten tämä Gabin myyjä tuli paikalle ja teki kaupat puolestamme, pyytämäämme hintaan. Ja me odotimme aivan liikkeen ovella, niin että myyjä tiesi kenelle tavarat tulevat. Kaupat kuitenkin syntyivät, mutta miten? Samainen myyjä kierteli ostamassa meille monia muitakin tuotteita, mitä vain älysin kysyä. Sillä välin minulla oli tilaisuus katsella muita tuotteita. Näppärää...ja halpaa.

Merkatolla vierähti useita tunteja. Olimme hirvittävän nälkäisiä ja etsimme ravintolaa ruokapaikaksi. Etsinnän jälkeen päädyimme Hotelli Ghioniin. Söimme yhteiseltä vadilta kaikki kuusi kuten tapana on. Ruoka oli ihan hyvää mutta parempaakin olen syönyt. Liian vähän berberiä eli tulista maustetta...Koko lysti maksoi n. 24 € Sitten olikin jäähyväisten aika. Ne eivät olleetkaan ihan pikaiset halaukset. Suukko toisensa jälkeen poskille ja olkapäille, vilkutukset ja hyvänyöntoivotukset, lupaukset pikaisesta näkemisestä, kutsu viettämään Meskel juhlaa viikon kuluttua...

Perjantai 19.9.

Yö oli kylmä ja minua palelsi vaikka ylläni oli 3 peittoa ja fleecekerrasto. Aurinko porotti kuitenkin jo aamusta lupaavasti. Vierailin Interpedian toimistolla ja tutustuin paremmin Heleniin. Keskustelimme hänen työstään ja hän kyseli paljon Suomesta. Minä opettelin amhran kielen sanoja ja hän suomen : ) Tein myös joitakin paperihommia Tedlan huoneessa. Söimme "take a way lounasta" toimistolla, injeraa ja herkullisia wotteja yhteiseltä vadilta. Paikallinen ruoka syödään käsin ja ystävyyden osoituksena vieraalle annetaan suupaloja suoraan suuhun. Omia käsiä ei sitten tarvinnutkaan paljon käyttää, sillä Helen piti huolen siitä että ruoka päätyi vadilta suuhuni ; ) Aluksi on hiukan hämmentävää olla tällä tavoin ruokittuna, kuin pieni vauva. Viimeisellä viikolla se kuitenkin sujui luonnostaan, samoin toisten syöttäminen.

Iltapäivällä tapasin erään etiopialaisen ystävän kahvilassa. Sen jälkeen matkasin toisten ystävieni kanssa läheiseen pikkukylään Sebetaan. Matka kesti ruuhkasta johtuen tunnin sijasta melkein kolme! Matkaa oli ehkä 30 km. Sebeta on uskomattoman kaunis vuoristokylä. Ilma oli siellä puhdasta ja helppoa hengittää verrattuna Addikseen. Sain osakseni pitkiä katseita, sillä eurooppalaiset ovat harvinainen näky noilla seuduilla. Moni ei ollut koskaan ennen nähnyt vaaleaihoista ihmistä. Olin tyytyväinen, että minulla oli iso matkaseurue. Koin olevani turvassa heidän kanssaan. Taloon lappasi vieraita pitkin iltaa ja yötä. He tulivat tervehtimään ja viettämään hauskaa iltaa kanssamme. He todellakin osasivat hauskanpidon, ilman alkoholia! Näin eri heimojen tyypillisiä tansseja, jotka kyllä poikkesivat kovasti meikäläisistä tanhuista : ) Joskus aamuyöstä sitten hipsimme nukkumaan muutamaksi tunniksi. Olin todella onnellinen!

Kullan arvoinen Helen

Helen oli minua kentällä vastassa Interpedian toimistolta. Hän osoittautui juuri niin ihanaksi ja avuliaaksi ihmiseksi kuin minulle oli kuvailtu. Ytheistyö hänen kanssaan oli vaivatonta ja kommunikointi helppoa. Kun puhuimme vakavia, oli tippa linssissä molemmilla. Vastaavasti nauroimme sydämemme kyllyydestä useita kertoja päivässä : ) Helen kertoi olevansa käytettävissäni koko matkani ajan. Hän kulkikin kanssani useita päiviä ja sopi tapaamisten yksityiskohdista lastenkotien kanssa. Hän toimi opetustuokioissa tulkkina englanti-amhara, mikä olikin tarpeen sillä lastenhoitajat eivät juurikaan osanneet englantia. Kielitaitoakin tärkeämpi apu oli kuitenkin hyvät suhteet. Helen oli selvästikin miellyttävä vieras lastenkodeissa. Ihailin hänen tapaansa tarttua toimeen välittömästi saavuttuamme. Hetkessä hän oli kuin yksi hoitajista; ruokkimassa jotakuta pienoista, tai lohduttamassa toista. Hän kertoi ettei voi vain seistä paikallaan, jos joku pieni ihminen on sylin tai hoivan tarpeessa.

Torstai 18.9. Wellcome to Ethiopia!

Matkani jatkui lentokentältä Helenin seurassa SIM Guest Houseen joka oli majapaikkani aivan Addiksen keskustassa, pääkadun varressa. Huonevaraukseni oli jäänyt heiltä puolitiehen, joten he olivat hiukan yllättyneitä tulostani. Asia hoitui kuitenkin yhdellä puhelinsoitolla, johtaja muisti minun tehneen varauksen ja sain oikein kivan huoneen itselleni. Molemmat matkalaukkuni olivat jostakin syystä saaneet vettä sisäänsä ainakin litran, joten aloitin vaatteiden ripustuksen ensitöikseni. Sitten kävimme vaihtamassa 500 € paikalliseen valuuttaan, Etiopian birriin. Yksi seteli vaihtui kolmeen paksuun tukkuun birrejä. Tunsin itseni miljonääriksi… Kävimme ulkomaalaisten suosimassa Bambis supermarketissa. Siellä oli muroista lähtien monenmoista länsimaalaisille tuttua tavaraa. Hinnatkin olivat samat, eli paikalliseen tasoon verrattuna törkeät. Päätin että se on viimeinen kerta kun asioin ko. kaupassa. Ostin sieltä muuten veden ym. välttämättömien tarvikkeiden lisäksi pari palaa erinomaista hollantilaista juustoa. Herkuttelimme niillä Helenin kanssa, joka ei ollut koskaan ennen maistanut juustoa. Toisen palan vein etiopialaiseen perheeseen, jotka myöskin pitivät sen mausta vaalean leivän ja teen kanssa.

Kerroin Helenille tuomieni kestovaippojen idean ja keskustelimme siitä miten lastenkotivierailuilla olisi hyvä toimia. Minulle selvisi että tulisin vierailemaan kerran Interpedian Foster Homessa ja kaksi kertaa molemmissa Aderan lastenkodeissa. Vierailut tulisivat olemaan muutaman tunnin mittaisia, koko päivän vierailuihin ei ollut mahdollisuutta. Rivien välistä luin, että tämä on lastenkotien toive.

Sain Interpedian toimistolta matkan ajaksi kännykkääni pre paid kortin, johon pystyin ostamaan latauslipukkeita kadun varren pikkukioskeista. Puhelut ovat siellä tosi kalliita, kahden viikon aikana hurahti 40-50 € puheaikaan. Tosin siinä oli jokunen ulkomaanpuhelu, mutta ei monta ja nekin hyvin lyhyitä. Silti katukuvassa näkyi kännyköitä lähes yhtä paljon kuin Suomessa. Tosin useat sanoivat ettei heillä ole puheaikaa…

Sain useita puhelinsoittoja Suomessa asuvan etiopialaisen ystäväni sukulaisilta. He halusivat toivottaa minut tervetulleeksi ja ilmoittivat olevansa käytettävissä jos tarvitsen jotakin. Yksi heistä tuli jopa illalla tapaamaan minua, vain nähdäkseen että voin hyvin ja kutsuakseen minut kotiinsa kylään. Sama huolenpito puhelimitse jatkui koko matkani ajan.

Lento Hki-Istanbul-Addis

Matkakuumetta oli ilmeisen paljon, sillä lähtötouhut venyivät erinäisten unohdusten vuoksi. Lisäksi olin unohtanut käydä nostamassa rahaa ja pankkireissu matkalla lentokentälle kesti uskomattoman kauan. Heidän piti mm. tehdä varmistussoitto kotipankkiini. Käteistä kuitenkin sain lopulta, ja hyvä niin sillä VISA käy vain muutamissa paikoissa Addis Abebassa ja sen käyttö on todella kallista, 25 % menee kuluja.

Miestäni ilmeisesti hirvitti lähtöni, sillä hän ajoi ohi lentokentän rampista ja kesti varmaan 20 minuuttia että pääsimme takaisin samaan kohtaan! Menin siis aika viimetipassa kentälle. Etiopialainen perhe oli meitä siellä saatilla, ja sain viimehetken vinkit jotka olivat kyllä tarpeen.

Lapset itkivät hillittömästi kun heitin jäähyväiset. Äidin sydäntä raastoi ja hetken jo pidin itseäni mielipuolena kun aiheutan tällaista tuskaa lapsilleni. He olivat kuitenkin rauhoittuneet pian ja pärjäsivät vallan mainiosti koko kaksi viikkoa. Nuorimmainen teki äidin poissaolopäivistä tuhatjalkaisen madon, johon kirjoittivat kunkin päivän osalta tekemiset. Viimeisessä madon osassa oli sitten äipän kuva, merkiksi siitä että sinä päivänä äiti on jo kotona. Soittelimme päivittäin ja myös tekstiviestejä laitettiin jokunen. Tosin niistä ehkä joka kolmas vain tavoitti vastaanottajansa : ( Puhelutkin onnistuivat sitkeän yrittämisen jälkeen, esim. 10 yritystä peräkkäin. Välillä kuului hyvin, välillä viiveellä.

Turkis Airlinesilla lensin ensiksi Istanbuliin. Tarjoilu oli tyypillisen runsas ja maukas sekä palvelu ystävällistä. Istanbulin kentällä oli jokunen tunti aikaa shopata, joskin hinnat olivat ihan pilvissä. Jotakin edullistakin löysin. Matka jatkui vaappuen vanhalla, pienellä, tärisevällä ja äänekkäällä koneella. Kone nousi siivilleen ukkosmyrskyssä taivaan ollessa ihan valkoisenaan salamoista. Täytyy myöntää että silloin pelotti! Kyyti muuttui kuitenkin pian tasaisemmaksi ja loppumatka oli oikein miellyttävä. Välilasku Khartumissa oli nopea, ehkä puoli tuntia.

Loppumatkasta ihailin Etiopian vuoria koneen ikkunasta. Saavuimme Addis Abebaan Bolen lentokentälle puoli tuntia etuajassa. Koneessa oli vähän ihmisiä, joten jonoissa ei tarvinnut tuhlata aikaansa. Istuin täyttämässä viisumikaavaketta, kun yhtäkkiä minusta tuntui että joku on aivan selkäni takana. Takanani seisoi nuori ja pelokkaan näköinen tyttö. Hän ei puhunut mitään, tuijotti vain onnettomana – ja seurasi minua kuin hai laivaa. Jotkut kertoivat että hän ei puhu mitään eikä hänellä ole mitään papereita. Hän tuli minuun aivan kiinni viisumijonossa, ja sitten yhtäkkiä, kun katsoin seuraavan kerran taakseni, hän oli hävinnyt. Aavemaista.

Maahantulomuodollisuudet hoituivat ystävällisessä hengessä. Minulle hymyiltiin aurinkoisesti joka luukulla. Matkalaukut läpivalaistiin, laskettiin ja avattiin moneen otteeseen, monen eri virkailijan toimesta. Sieltä ei olisi ollut mitenkään helppoa varastaa toisten matkalaukkuja, mikä on tietysti hyvä asia.

Interpedian toiminta Etiopiassa

Vaippaprojektin kohteet järjesti Interpedia, jonka kautta valtaosa Destan avustuksista ohjautuu Etiopian lapsille ja lapsiperheille. Interpedialla on Addis Abebassa adoptiotoimisto jossa työskentelee johtajana herra Tedla sekä hänen lisäkseen neiti Helen. Tedla on koulutukseltaan psykologi ja Helen opiskelee iltaisin sosiaalityötä yliopistossa. Heidän tehtävänään on hoitaa Suomeen adoptoitavien lasten prosessit alusta loppuun saakka. He tekevät tärkeää työtään suurella sydämellä lasten parhaaksi. Iso osa työajasta menee suhteiden ylläpitoon ja kontaktien luomiseen, mikä on etiopialaisessa yhteiskunnassa toimimisen ehto. Sain myös omakohtaisesti kokea, kuinka pajon aikaa voi kulua vain paikasta toiseen siirtymiseen ja papereiden kuskaamiseen! Postin kulku on hiukan epävarmaa, samoin sähköposti ja puhelinyhteyksissä on paljon häiriöitä, joten tärkeät paperit viedään useimmiten henkilökohtaisesti perille saakka. Ja kun kerran poiketaan johonkin, niin samalla istahdetaan kenties teelle tai lounaalle, vaihdetaan kuulumisia ja luodaan ystävyyttä ja yhteistyötä. Eipä siis ihme että asiat ottavat aikansa!

Interpedialla on myös Foster Home Addis Abebassa, jossa hoidetaan Suomeen adoptoitavia lapsia. Tässä sijaiskodissa työskentelee pariskunta Aster ja Wakjera yhdessä taloudenhoitaja Lemlemin kanssa. Koska henkilökuntaa on vähän, on lapsiakin yleensä alle viisi, useimmiten pieniä vauvoja. Tilat ovat tarkoituksenmukaiset ja viihtyisät ja lapsia hoidetaan taidolla ja rakkaudella, kuin omia lapsia. Aster kertoikin, että on todella haikeaa luopua lapsista, mutta toisaalta hän on kovin onnellinen että nämä lapset saavat hyvät eväät elämään uusissa perheissään Suomessa. Heille on aina erityinen ilon aihe saada kuvia ja raportteja Suomeen adoptoiduista lapsista.

Interpedialla on useita isompia yhteistyölastenkoteja, joiden kautta tulee Suomeen eri ikäisiä lapsia. Lisäksi Interpedia tekee kehitysyhteistyötä useiden paikallisten järjestöjen kanssa.

Vaipat pääsivät perille, vastaanotto myönteinen!

Saavuin Suomen maan kamaralle perjantaina iltapäivällä. Olen lähinnä nukkunut pois univelkojani ja itkenyt ikävääni tuota ihanaa maata ja sen ihmisiä kohtaan. Kovin olisi mieleni tehnyt jäädä vielä joksikin aikaa, mutta toki perhe oli erittäin hyvä syy palata ; ) Aivan ihana on ollut viettää viikonloppua kotona rakkaitten kanssa. Viikon jälkeen jo vaivasi hillitön ikävä. Tiivis ohjelma piti kuitenkin ikävän kurissa, ei ennättänyt niin paljoa ajattelemaan.

Valitettavasti sähköposti (ja myös kännykät) toimi niin huonosti että en voinut kesken matkan lisäillä tänne sivustolle mitään. Lisäilen lähipäivien aikana matkaraporttia ja valokuvia. Sen verran voin kuitenkin jo sanoa, että tarpeeseen menivät ja ilolla vastaanotettiin. Homma sujui jopa helpommin kuin olin ajatellut. Jään kuitenkin odottamaan pidemmän ajan kokemuksia ennen kuin järjestän uutta keräystä.