Lento Hki-Istanbul-Addis

Matkakuumetta oli ilmeisen paljon, sillä lähtötouhut venyivät erinäisten unohdusten vuoksi. Lisäksi olin unohtanut käydä nostamassa rahaa ja pankkireissu matkalla lentokentälle kesti uskomattoman kauan. Heidän piti mm. tehdä varmistussoitto kotipankkiini. Käteistä kuitenkin sain lopulta, ja hyvä niin sillä VISA käy vain muutamissa paikoissa Addis Abebassa ja sen käyttö on todella kallista, 25 % menee kuluja.

Miestäni ilmeisesti hirvitti lähtöni, sillä hän ajoi ohi lentokentän rampista ja kesti varmaan 20 minuuttia että pääsimme takaisin samaan kohtaan! Menin siis aika viimetipassa kentälle. Etiopialainen perhe oli meitä siellä saatilla, ja sain viimehetken vinkit jotka olivat kyllä tarpeen.

Lapset itkivät hillittömästi kun heitin jäähyväiset. Äidin sydäntä raastoi ja hetken jo pidin itseäni mielipuolena kun aiheutan tällaista tuskaa lapsilleni. He olivat kuitenkin rauhoittuneet pian ja pärjäsivät vallan mainiosti koko kaksi viikkoa. Nuorimmainen teki äidin poissaolopäivistä tuhatjalkaisen madon, johon kirjoittivat kunkin päivän osalta tekemiset. Viimeisessä madon osassa oli sitten äipän kuva, merkiksi siitä että sinä päivänä äiti on jo kotona. Soittelimme päivittäin ja myös tekstiviestejä laitettiin jokunen. Tosin niistä ehkä joka kolmas vain tavoitti vastaanottajansa : ( Puhelutkin onnistuivat sitkeän yrittämisen jälkeen, esim. 10 yritystä peräkkäin. Välillä kuului hyvin, välillä viiveellä.

Turkis Airlinesilla lensin ensiksi Istanbuliin. Tarjoilu oli tyypillisen runsas ja maukas sekä palvelu ystävällistä. Istanbulin kentällä oli jokunen tunti aikaa shopata, joskin hinnat olivat ihan pilvissä. Jotakin edullistakin löysin. Matka jatkui vaappuen vanhalla, pienellä, tärisevällä ja äänekkäällä koneella. Kone nousi siivilleen ukkosmyrskyssä taivaan ollessa ihan valkoisenaan salamoista. Täytyy myöntää että silloin pelotti! Kyyti muuttui kuitenkin pian tasaisemmaksi ja loppumatka oli oikein miellyttävä. Välilasku Khartumissa oli nopea, ehkä puoli tuntia.

Loppumatkasta ihailin Etiopian vuoria koneen ikkunasta. Saavuimme Addis Abebaan Bolen lentokentälle puoli tuntia etuajassa. Koneessa oli vähän ihmisiä, joten jonoissa ei tarvinnut tuhlata aikaansa. Istuin täyttämässä viisumikaavaketta, kun yhtäkkiä minusta tuntui että joku on aivan selkäni takana. Takanani seisoi nuori ja pelokkaan näköinen tyttö. Hän ei puhunut mitään, tuijotti vain onnettomana – ja seurasi minua kuin hai laivaa. Jotkut kertoivat että hän ei puhu mitään eikä hänellä ole mitään papereita. Hän tuli minuun aivan kiinni viisumijonossa, ja sitten yhtäkkiä, kun katsoin seuraavan kerran taakseni, hän oli hävinnyt. Aavemaista.

Maahantulomuodollisuudet hoituivat ystävällisessä hengessä. Minulle hymyiltiin aurinkoisesti joka luukulla. Matkalaukut läpivalaistiin, laskettiin ja avattiin moneen otteeseen, monen eri virkailijan toimesta. Sieltä ei olisi ollut mitenkään helppoa varastaa toisten matkalaukkuja, mikä on tietysti hyvä asia.